Voiman naamio on ensimmäinen Makuta Nuin kirjoittama tarina. Se julkaistaan myös Bioklaanissa.
Tilanne[]
Viisi lukua (prologin lisäksi) julkaistu klaanissa.
Voiman Naamio[]
Prologi: Legenda…[]
Kerrotaan, että Suuret Olennot loivat Suuria Henkiä pitämään huolta eri universumeista. Mutta mikä tekee Suurista Olennoista niin suuria? Hehän eivät luoneet maailmankaikkeutta. Legendan mukaan Suuret Olennot käyttivät Voiman naamioita. Siitä he saivat voimansa, jotka ovat Suurien Henkien voimia suurempia. Ilman niitä Suuret Olennot ovat voimattomampia kuin Suuret Henget. Jos joku saisi haltuunsa Voiman naamion, hän saisi myös Suuren Olennon voimat... Tätä Legendaa eivät monet edes enää muistaneet, koska se oli niin vanha. Sitä kuitenkin säilytettiin Bioarkistoissa.
Turaga nimeltä Reignix käveli arkistojen käytävällä ajatellen legendoja.
Hän päätti mennä tutkimaan vanhoja legendoja, josko taruista vaikka löytyisi jotain ennen huomaamatta jäänyttä. Hän kaiveli hyllyjä ja löysi tämän kyseisen legendan.
Pelkkää roskaa oikeastaan, hän ajatteli, mistä tämä legenda edes on peräisin, eihän kukaan ole edes nähnyt Suuria Olentoja. Ja hän laittoi käärön takaisin hyllyyn, mutta se tipahti alas, eikä jo pois lähtevä turaga huomannut sitä. Käärö jäi lattialle, josta sen nosti utelias ta-matoran. Hänen nimensä oli Magmantis. Hän otti käärön, luki sen ja vei mukanaan lähtiessään. Eikä arkistonhoitaja-matoran huomannut mitään.
Vaikka turaga Reignix oli koko Suva Nuin hallitsija – ja hyvä hallitsija hän olikin, ainakin matoranien mielestä – hänkin tarvitsi joskus neuvojaa.
Muiden saarien turaga-hallitsijat Usein neuvoivat häntä. Nyt hänellä ei kuitenkaan ollut enää ongelmia (kuten oli ollut koko edellisviikon), vaan hän kaipasi toisenlaista seuraa. Hän meni tapaamaan tämänhetkistä saaren suojelijaa – Toa Ultra Kapuraa. Hän osasi aina piristää turagaa. Kapura oli harjoittelemassa naamiovoimansa käyttämistä, mitä ei oikein hallinnut. Reignix saapui hänen luokseen ja he menivät syömään Mata Nui lehmä -pihvejä. Heidän takanaan Magmantis luikki pois arkistoista.
Hän oli matkalla salaperäisen henkilön luo, joka niin kovasti halusi tuon käärön, jonka pikku matoran oli varastanut. Kukaan ei edes huomaisi käärön katoamista. Magmantis kulki läpi kaupungin ja pysähtyi erään kaupan eteen kaupungin laidalla. Kaupassa myytiin kanohi-naamioita. Myyjä oli eräs agori. Hän tarjosi Magmantikselle voimatonta Mirua ennen kuin tunnisti tämän.
”Sisään”, hän sanoi ja avasi lattialuukun, ”Makuta Nui odottaa.”
Luku I: Suva Nui[]
Tiripz Nui, Suuri Henki, oli planeetalla nimeltä Ygrene Magna, koska oli nähnyt sen ja ajatellut matoraneille ja agoreille olevan hyväksi asua muuallakin kuin pelkässä universumissa. Niinpä he olivat laajentaneet asuinaluettaan aikojen saatossa ja asuttivat koko planeettaa. Suuri Henki näin ollen hallitsi koko planeettaa ja piti siitä huolta. Suva Nui ei ollut universumissa, vaan se oli perustettu Suuren Hengen kunniaksi. Se oli ensimmäinen universumin ulkopuolinen kaupunki ja yksi suurimmista kaupungeista koko planeetalla.
Av-matoran nimeltä Lide ei ollut tyytyväinen elämäänsä. Hän oli ollut suuressa sodassa mukana ja vaurioitunut pahasti. Kaikki olivat luulleet häntä kuolleeksi ja vieneet haudattavaksi. Ennen hautausta hän oli herännyt yöllä ja hoiperrellut pois. Hänet oli korjannut epäpätevä agori, joka oli tehnyt hänestä kyvyttömän tekemään useimpia töitä. Hänen kätensä eivät taittuneet oikealla tavalla ja ne olivat aivan liian pitkät, mutta jalat olivat tyngät. Hänen kaulansa oli huonosti kiinnitetty, joten se heilui typerästi edes takaisin hänen kävellessään. Hänen naamionsa oli rikkoutunut, ja hän oli saanut sen tilalle epäsopivan Haun. Korjauksen takia hän ei enää pystynyt muuttamaan ruumiinsa väriä, koska se oli niin epämuodostunut.
Lide hankki elantonsa pyydystämällä takea-haita. Se oli hyvin vaarallista, mutta hänellä oli aseenaan kyseisen lajin hampaat. Hän oli töissä, kun paikalle ui ga-matoran Lali. Hän oli pyydystämässä makuta-kaloja erityisasiakkaalle, joka halusi juuri niitä rumia kaloja. Lidellä ei onnistanut. Takeoita ei ollut tänään liikkeellä. Sinne meni hänen ruokarahansa siltä päivältä. Mitä Lalilla olikaan asiaa?
”Hei Lide”, Lali huikkasi Lidelle.
”Terve”, Lide vastasi.
”Eikö kal-… siis hai nappaa?” hän nauroi.
”Se ei ole naurun asia”, Lide valitti, ”saan siitä rahat päivän ruokaan!”
”Voi sinua pientä epämuodostunutta…”
”Ei ole hauskaa! Mitä oikei haluat?” Lali meni hiljaiseksi. Hän oli kauan hiljaa. Kunnes: ”BÖÖ!” Lide säikähti niin, että oli hukkua.
”Lopeta tuo! Aina kiusaamassa muita! Mene jatkamaan töitäsi minä uin kotiin.” Lide oli raivoissaan. Lali kiusasi aina muita kun he yrittivät tehdä töitään. Inhottavaa!
Hän saapui kotiinsa ja meni pitkäkseen sängylle. Hän mietti elämäänsä. Hän ei löytänyt siitä mitään hyvää, joten hän päätti mennä tapaamaan toa Kapuraa. Ehkä hän osaisi auttaa, toa kun oli. Kapura oli meditoimassa suvassa. Lide meni hänen luokseen ja sanoi:
”Arvon Toa, ettekö voisi helpottaa oloani jotenkin?” Kapura mietti hetken ja kysyi:
”Mitä olet vailla, pikku matoran… olethan sinä matoran?”
”Olen kyllä, Toa Kapura, olen av-matoran kaiken lisäksi, mutta eräs idiootti agori korjasi minut tällaiseksi, kun olin vahingoittunut sodassa. Päästä minut tuskistani!”
”Toat eivät tapa ketään turhaan… vähiten kunnon kansalaisia. Mutta mitä jos etsisin kunnon korjaajan, joka voisi korjata sinut normaaliksi?”
”Se olisi mahtavaa, Toa Kapura, oikeasti!”
”Sano Kapura vain, ystävä. Mikä muuten on nimesi?” Mikä hänen nimensä olikaan?
”Olen… Lide. Nimeni on Lide. Olen niin helpottunut, että olin unohtaa sen.”
”No, Lide, taidat olla aika hermoheikko.” Se ei ollut loukkaus, se oli pikemminkin ystävällinen huomautus.
”No mennäänpäs tapaamaan turaga Reignixia, hän varmasti tuntee hyvän korjaajan. Hän tosin voi olla hyvinkin kiireinen.” Ja he lähtivät kohti turagan palatsia. Matkan varrella Lidestä alkoi tuntua siltä, että joku tarkkaili häntä. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Kaikki vain kulkivat ohi heistä väistäen kunnioittaen toaa. He saapuivat viimeiselle kadulle ennen palatsin pihaa, kun hyökkäys tapahtui. Hyökkääjä ei selvästikään ollut rahi. Se oli jotain muuta. Sillä oli jaloissaan terävät kynnet ja kädessään jonkinlainen ase. Toisessa kädessä se piti jotain laukaisinta. Sillä oli vatsapanssari ja se oli hieman matoraneja pidempi. Sillä oli myös kanohi, Shelek. Hänen kauhukseen toa Kapura sanoi sille:
”Mitä haluat, makuta? Oletko jokin rauhanrikkoja, kun sillä nynrah-laukaisimellasi huiskit?”
”Shah hah haa! Sinä et tiedä mitään siitä, mitä minä aion. Ja sinun elintaipaleesi päättyy tähän, jos et luovuta matorania minulle. Hän näyttää sopivalta lisältä ruumiiseeni, joka on varsin vähäinen!” Makuta alkoi kiljua ja hyökkäsi Liden kimpuun. Toa Kapura repi hänet irti Lidestä. Kapura vapautti naamiovoimansa, ja kanohi alkoi syöstä hiekkaa makutan kasvoille. Lide ajatteli, ettei hiekka paljoa hyödyttänyt. Hän päätti auttaa. Hän tunki kilpikonnanhammasaseensa suoraan makutan takamukseen. Makuta huusi kivusta ja kääntyi Lideen päin. Silloin Kapura käytti häneen painovoimavoimiaan ja lennätti hänet turvaan iskien samalla miekallaan makutaa. Makuta väisti ja käytti omia painovoimavoimiaan lennättääkseen Kapuran seinää päin. Kapura käytti taas naamiovoimaansa. Tällä kertaa naamio syöksi tulta ja makuta joutui perääntymään. Mutta hän ampui nynrah-laukaisimellaan ja osui Lideen. Lide kiljahti ammuksen osuessa, mutta Kapura oli jo makutan kimpussa. Aseet kalahtelivat, kun makuta iski terillään ja Kapura torjui miekallaan iskun. Makutan vatsan kohdalta lennähti yhtäkkiä varjokäsi ja melkein sieppasi Liden, mutta osui kiveen. Makuta ei ehtinyt sen takia reagoida Kapuran iskuun, joka lennätti hänet pois kujalta. Nyt hän oli kaikkien näkyvillä ja joutui pakenemaan.
”Huh, mikä kamala taistelu”, Kapura voivotteli, ”oletko kunnossa, Lide?”
”Uskoisin olevani”, Lide sanoi.
”No mennään sitten palatsiin ja kerrotaan samalla turagalle tästä makuta-tapauksesta.”
”Hyvä idea”, Lide sanoi ja pyörtyi. Hän ei kestänyt paineita, joita hänelle kertyi taistelusta. Kapura epäili, että tämä makuta ei ollut ainoa, joka oli elossa suuren sodan jälkeen. Ei se muuten uskaltaisi hyökätä toan kimppuun saatikka sitten esiintyä jonain muuna kuin agorina tai matoralaisena.
He saapuivat palatsille iltapäivällä (Kapuran herätettyä Liden). Heitä vastaanottamassa oli matoran Magmantis.
”Missä arvoisa toa on ollut, kun on noin ryvettyneen näköinen? Ja mikä romukasa hänellä on mukanaan?
”No niin lörppä”, Kapura sanoi, ”viet meidät heti turagan luokse!” Hän sanoi sen arvokkaalla äänellä, mutta Magmantis kumosi sen sanomalla erittäin pilkallisesti: ”Kuten ARVON tooooa haluaa…” Turaga istui huoneessaan tarkastelemassa Bioarkistoista lainaamaansa kääröä, kun Kapura ja Lide saapuivat.
”Kas Kapura, mikä sinut tuo tänne tänään? Ja kukakohan mahtaa olla seurassasi?”
”Tämä on Lide ja hän tarvis korjaajaa. Minulla on myös erästä toisenlaista asiaa koskien makutaa, joka yritti tappaa meidät.” Turagan silmät laajenivat naamion takana.
”Makutan? Kaikki kuolivat tältä planeetalta!”
”Etkö usko minua, arvon Turaga?”
”Pakko kai se on, kun kerran toa sen sanoo… mutta että makuta?”
”Kyllä vain. Ja uskon että niitä on lisää. Muuten tämä hyökkääjä ei olisi ollut niin uskalias.”
”Lupaan miettiä asiaa. Ja nyt tämä meidän matoranimme... tiedän erään hyvän korjaajan, joka asuu lähellä kaupungin etelärajaa. Voit käydä hänen luonaan. Kapura kustantaa sinut.”
”Mitäh?” Kapura voihkaisi. ”Miksi minä? Sinun piti maksaa!”
”Matoran-verorahoja! Enkä luvannut maksaa mitään. Sinä se lupasit auttaa häntä.”
”Hmph!”
”Tuota noin”, Lide aloitti, ”huomasittehan että meitä salakuunnellaan?” He ehtivät juuri nähdä punaisen vilahduksen katoavan ikkunasta.
”Jos se oli makuta, meidän on oltava entistä varovaisempia”, turaga sanoi tietäen, mitä vakooja palatsissa merkitsisi: kaikki hänen tietonsa olisivat varmasti makutalla tai makutoilla, jos heitä oli useampia.
Ja niin Kapura ja Lide lähtivät palatsista – Kapura mutisten maksamisesta ja turagan finanssikeinottelusta – tapaamaan korjaajaa, joka korjaisi Liden ruumiin kunnolliseksi. Kukaan ei enää hyökännyt heidän kimppuunsa, kun he kulkivat katujen ohi, kujia pitkin, kohtasivat matoraneja ja agoreja sekä joutuivat ussal-ravun nuolemaksi.
Magmantis matkusti myös, mutta kaupungin pohjoisreuna oli hänen määränpäänsä, kuten aina ennenkin. Hän meni samaan, pieneen kanohi-puotiin ja agori päästi hänet lattialuukusta maanalaiseen käytävään.
Miksi he yleensäkin ovat valinneet minut, hän mietti itsekseen, en ole mitenkään tavallisuudesta poikkeava.
Ehkä juuri sen takia, tulivat hänen päähänsä ajatukset, jotka eivät olleet hänen, älä ajattele, vaan saavu luoksemme mukisematta, jos haluat pysyä hengissä. Ajatukset olivat kylmiä ja välinpitämättömiä.
Miksi makutoilla pitää olla suuret psyykkiset voimat, hän voivotteli.
Siksi koska sellaisiksi Suuri Henki on meidät luonut. Älä kyseenalaista meitä vaan saavu kertomaan tietosi!' Magmantixesta tuntui siltä, kuin hänellä ei olisi ollut mitään paikkaa, jonne piiloutua, eikä hänellä ollutkaan, kun makutat pääsivät hänen mieleensäkin.
Hän saapui perille, maanalaiseen, suureen luolaan. Se oli isompi kuin isoin hänen näkemänsä glatorian-areena, joka sattui sijaitsemaan luolan keskellä. Areenaa ympäröi pohjattoman näköinen kuilu, joka oli ainakin kaksikymmentä metriä leveä rengas areenan ympärilla. Rotko erotti areenan katsomosta, jonne katsojat voisivat istua ottelua katsomaan. Oviaukosta katsottuna kohtisuoraan edessä oli väli katsomorivien välissä. Siinä sijaitsi valtaistuinkoroke. Suuri ja koristeellinen musta valtaistuin oli korokkeella ja sillä istuva henkilö ei näkynyt varjojen takia kunnolla. Makuta alkoi puhua:
”Tulet tänään myöhään, Magmantis.”
”Olen pahoillani, oi suuri Makuta Nui, mutta turaga Reignix pitää minut työssä kiireisenä, eikä vakoiluun ole riittävästi aikaa.”
”Oletko ssanut selville jotain tärkeää?”
”Kyllä, herra. He tietävät, että ainakin yksi makuta on elossa, mutta toa epäilee, että on enemmänkin.”
”On siis aika hankiutua eroon Toa Kapurasta”, Makuta Nui sanoi ja nauroi häijyn kolkosti. Magmantis nielaisi tyhjää silkasta pelosta.
”Epäilevätkö he sinua?” makuta kysyi.
”En usko, paitsi eräs matoran nimeltä Lide. Hän on epämuodostunut ja menossa korjauttamaan itseään Kapuran kanssa korjaajalla, jota turaga heille suositteli.”
”Hienoa työtä, Magmantis. Olet saava palkkiosi, kunhan suunnitelmani on toteutunut. Terroriuz!” Pimeydestä astui esiin toinen makuta.
”Niin, Makuta Nui?”
”Mene kyseisen korjaajan luokse ja tapa kaikki paikalla olijat. Varsinkin se toa. Hän on tärkein kohde. Heistä ei saa jäädä jälkiä.”
"Aivan, Makuta Nui, tuhoan heidät kaikki!”
”Loistavaa. Asia on ratkaistu. Nyt, Magmantis, voit mennä jatkamaan töitäsi.”
”Kyllä Herra!” Magmantis ei olisi halunnut tätä, mutta varoi visusti ajattelemasta sitä. Hän näki toisen makutan katoavan varjoihin ja itse hän lähti köpöttelemään kohti kauppaa käytävää pitkin. Luolasta ei kuulunut muuta kuin vain Makuta Nuin hohotusta. Ja se pelotti häntä.
Luku II Rahien hyökkäys
Luku II: Rahien hyökkäys[]
Vaikka korjaaja olikin kyvykäs, häneltä vei aikaa korjata Lide. Syyksi hän sanoi sen, että Lide oli ”Suuren Hengen virhe”. Lide ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin virheeksi. Korjaaja ärsytti häntä kovasti.
”Pysy nyt paikoillasi, kun liitän kätesi paikoilleen! Miksi edes ryhdyin tähän piinalliseen puuhan?”
”Koska minä maksan sinulle!” Kapura muistutti.
”Heh, tietenkin, herra toa”, korjaaja sanoi heti. Hän sorkki Lidea jakoavaimella. Lide oli tehnyt merkittävän huomion: Hän ei pitänyt korjaajasta yhtään.
”Älä toki sillä jakarilla!”
”Voi anteeksi, Teidän Epämuodostuneisuutenne. Yritän parhaani mukaan välttää sitä”, korjaaja sanoi pilkallisesti.
”Enpä ole epämuodostunut enää sen jälkeen, kun SINÄ olet korjannut minut”, Lide antoi takaisin.
”Onko sinulla jokin ongelma?”
”Kyllä vain: Sinä. Ja epämuodostuneisuuteni.”
”Älkää tapelko, Lide on asiakkaasi ja sinä teet vain työtäsi”, Kapura sanoi. Siinä samassa paikka alkoi luhistua kasaan. Seinät olivat romahtamaisillaan heidän päälleen.
”Kaikki ulos nyt!” Kapura huusi. Lide ja korjaaja ehtivät ulos, mutta Kapura ei ehtinyt tulla pois. Katto sortui hänen päälleen.
”Ei! Kapura!” Lide parkaisi.
”Mitä täällä tapahtuu?” itki korjaaja. Silloin makuta astui esiin. Hän oli punahaarniskainen, toan kokoinen ja siivekäs. Hän kantoi eräänlaista keihästä. Hänen kanohinsa oli Crast.
”No niin, matoranit. Olen tuhonnut talonne ja toanne. Nyt riistän teidän henkenne.”
”Älä tapa! Kiltti!” korjaaja parkui, kun taas Lide sanoi:
”Tulit huonoon aikaan. En ole vielä valmis.” Sitten hän purskahti itkuun.
”Valitan, matoranit. Käsky oli tappaa.” Makuta sinkautti varjokätensä korjaajaan ja imi itseensä pikku matoranin. Lide perääntyi talon raunioille. Makuta lennähti hänen taakseen ja pisti keihäänsä tämän jalkaan. Lide voihkaisi.
”Nyt on sinun vuorosi,” makuta sanoi. Hän kohotti keihäänsä. Mutta juuri silloin hän tempautui virran mukaan ja ajelehti pois.
Näen varmasti unta, Lide ajatteli, makuta meni virran veden mukana. Ei, siellä oikeasti virtasi vettä. Lide nousi maasta. Vesi oli peräisin Kapuran naamiosta, joka toimi omia aikojaan. Ei, Kapura oli raahautunut heidän viereensä ja käyttänyt naamiovoimaansa. Lide meni hänen luokseen.
”Kapura olet elossa!” hän huudahti.
"En kauaa, jos et auta! Tuo korjaaja tänne.”
”Ehheh… korjaaja kuoli.”
”Tipriz Nui! Auta meitä!” Lide teki päätöksensä.
”Etsin sinulle uuden korjaajan.”
”Sinulta puuttuu käsi.”
”Mitä merkitystä sillä nyt on?”
”Et ehdi löytää korjaajaa. Minä menehdyn.”
”Se makuta palaa vielä!” Lide huusi hädissään.
”Pakene. Jätä minut.” Se kuulosti yksinkertaiselta ratkaisulta.
”Ei.”
”Mitä ’ei’?”
”En voi jättää sinua yksin kuolemaan.”
”Typerys! Haaskaat elämäsi! Mene!” Elämä oli jo poistumassa Kapurasta. Mutta silloin paikalle saapui Toa. Hänellä oli punainen haarniska, kuten makutallakin, mutta siinä oli hopeisia panssareita. Liden huomio kiinnittyi keltaisiin jalkateriin. Kapuran huomio kiinnittyi kanohi Ignikaan toan päässä. Hänellä oli musta miekka ja selässään jokin musta, joka muistutti jossain määrin siipiparia.
”Kuka olet?” Lide kysäisi.
”Sillä ei juuri nyt ole väliä.” Ääni oli syvä ja matala. Toa meni Kapuran luokse, asetteli hänet oikeaan asentoon ja käynnisti naamiovoimansa. Elämän naamio palautti Kapuran voimiinsa. Hän pystyi nousemaan ylös, mutta Ignikaa käyttävä toa kaatui maahan tajuntansa menettäneenä.
”Meidän pitää viedä hänet turagan palatsiin”, Kapura sanoi, ”en tiedä, kuka hän on, mutta en ole koskaan nähnyt ketään hänen kaltaistaan. Olen vain kuullut ja lukenut legendat Ignikasta, Elämän Naamiosta, mutta sen ei pitäisi olla täällä.” He lähtivät – Kapura kantaen tuntematonta toaa – ja kulkivat palatsille. Aivan palatsin ovella heidän takaansa kuului omituisia ääniä. Aivan kuin Nui-Jaga olisi päästetty irti. Lide ei uskaltanut katsoa taakseen ennen kuin Kapura laski kätensä hänen olalleen lausahtaen: ”Suuret Olennot, suojelkaa meitä.” Lide kääntyi ympäri ja näki Nui-Jagan ravaavan heitä kohti.
”Tämä tilanne vaatii erikoistoimenpiteitä. Jospa vaikka tehtäisiin näin: Juokseeeee!” Kapura huusi, nosti toan harteilleen ja juoksi sisään avoimesta ovesta. Nui-Jaga syöksyi suoraan heitä päin. Ovelle törmättyään, ja vähältä piti, ettei Lide jäänyt oven väliin, se otti saksillaan kiinni kahdesta tukipylväästä ja repi ne irti. Oven katos romahti sen päälle.
”Lide!” Kapura huusi. ”Juokse turagan luokse ja kerro hänelle toasta ja Nui-Jagasta! Minä vien tämän tyypin lepäämään vierassaliin. Hän näyttää todella voipu-… Aaaargh!” Kapuran jalkaan oli tarttunut Tuhon kyykäärme. Lide mätkäytti sitä päähän niin, että se pökertyi. Ikkuna-aukkoon rysähti kovaäänisesti Nui-Rama, joka selvästikin yritti päästä sisään. Nui-Jaga oli toipunut ja yritti sekin tunkea sisään.
”Rahit ovat tulleet hulluiksi!” Lide sanoi.
”Sinetöin vierassalin oven, kun olen vienyt hänet sinne. Sano turagalle, että rahit hyökkäävät tänne.”
”Hyvä on!” Kapura juoksi kohti vierassalia. Lide lähti kohti turagan huonetta sen perusteella, mitä hän oli linnaa nähnyt ja harmitteli, ettei tuntenut sitä. Mutta sitten hän näki jotain kamalaa; Manas murskasi seinän ja tuli käytävään.
”Voi ei!” Mitä Lide tiesi Manaksista? Ne olivat kauheita petoja, joiden voittamiseen tarvitaan useampi toa.
”Apuaaaaaaaaaa!” Manas lähestyi. Lide juoksi Kapuran perään huutaen kovaan ääneen: ”Manas tulee!” Kapura pysähtyi kuullessaan hänen äänensä.
”Manas? oletko varma?” Manas saapui paikalle seinän läpi.
”Joko uskot?” Lide kysyi.
”Juu… yläkertaan! Nopeasti.” He juoksivat portaisiin ja niitä pitkin ylempään kerrokseen. Manas tuli perässä hajottaen portaat, joten se ei päässyt ylös. Kakkoskerroksessa Lide lähti kohti turagan huonetta, joka oli kolmannessa kerroksessa. Kapura päätti, ettei vierassalissa, joka sijaitsi alimmassa kerroksessa, ollut enää turvallista. Hän lähti siis viemään tuntematonta Ignikan käyttäjää omaan huoneeseensa, jossa hän nukkui aina ollessaan palatsissa.
Rauhaa ei Lidelle tullut. Kun hän saapui turagan työhuoneeseen, hän näki, että ovi oli murskana ja huoneessa oli suuri Kahgarak. Se yritti siepata turagan, joka hutki sitä sauvallaan työpöydän päältä.
”Hei koipeliini!” Lide huusi. ”Yritätkö saada vanhuksen kiinni? Eikö onnistu? Hah haha haa! Et saa kiinni edes minua!”
”Mitä sinä teet? Sehän ottaa sinut kiinni!” turaga kirkui. Lide lähti juoksemaan Kahgarak perässään. Lidesta oli kamalaa juosta pakoon isoa hämähäkkirahia. Visorakit olivat niin inhottavia. Hän juoksi käytävän päässä olevalle ovelle. Ovi oli lukossa. Kahgarak lähestyi. Ainoa keino, jonka Lide keksi suojautuakseen, oli käyttää Haun naamiovoimaa. Mutta matoranit eivät pystyneet käyttämään sitä. Se oli siis loppu. Mutta turaga Reignix tuli huoneestaan ja heitti Kahgarakia kirjalla. Kahgarak kääntyi, ja Lide yritti paeta. Mutta Kahgarak huomasi harhautuksen ja ampui Lidea rhotuka-lingollaan. Lide huusi ammuksen osuessa häneen, mutta turaga ei kuullut mitään, sillä matoran oli poissa.
”Mitä tapahtui?” turaga henkäisi. ”Tappoiko se hänet?”
Kapura oli juuri saapunut huoneeseensa, kun ikkunasta ahtautui sisään lauma Kivirottia.
”Mitä tämä tarkoittaa? Lauma rottia minun huoneessani!” Ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Hän tappoi ne vaivatta yhdellä miekan heilautuksella. Mutta sitten ikkunasta tuli sisään Muaka.
”Eikö missään saa olla rauhassa?” Kapura huokaisi ja vetäytyi huoneesta.
Täällä on liian suuret ikkunat, hän ajatteli. Hän kiipesi katolle.
Ehkä tänne ei tule hulluja raheja. Kuin olisi kuullut hänen sanansa, joukko Gukko-lintuja lensi häntä päin.
Eivät kai nuokin seonneet! hän ajatteli. Väistäessään niiden tieltä hän näki, etteivät ne olleet mikään syy huoleen. Ne eivät hyökänneet vaan pakenivat. Niiden jäljessä nimittäin tuli useita kymmeniä Nui-Ramoja. Kolme niistä tarttui kiinni Kapurasta ja toiset kolme Ignikaa kantavasta toasta, ja ne lähtivät viemään heitä pesälleen. Kapura iski miekallaan niiden kädet poikki.
Ikävä vahingoittaa syyttömiä raheja, Kapura ajatteli, sillä uskonpa, että tämän takana on se makuta. Hän putosi suoraan alla olevan talon katon läpi. Se ei tuntunut lainkaan mukavalta. Ja Nui-Ramat olivat vieneet tuntemattoman toan. Hän huomasi talon asukkaan, kiviheimon agorin, tuijottavan häntä.
”Anteeksi”, Kapura mutisi, ”kaupunki korvaa vahingot.”
Turaga Reignix pääsi ulos palatsista.
Minne voisin mennä suojaan? hän ajatteli. Mihin raheja ei pääse? Sen pitää olla vankka suoja, jossa voidaan pitää jotain arvokasta. Hän näki nui ramojen kuljettavan jotakuta poispäin.
Makuta varmasti järjesti tämän. Mutta en muista, pystyvätkö he hallitsemaan raheja. Suuren sodan aikana olin toa, pitäisi minun tietää. Arkistoista sen tiedon olettaisi kyllä löytyvän… Siinä se. Miksei hän ajatellut sitä aikaisemmin? Bioarkistoista saisi loistavan suojapaikan, koska siellä säilytettiin kaikkea arvokasta. Hän lähti sinne suurimmalla nopeudella, jolla turaga voi liikkua.
Hän pääsi perille juuri ja juuri ennen perään sännännyttä Nui-Jagaa, joka ei taaskaan mahtunut ovesta. Reignix meni vastaanottohallin päähän. Häntä vastaan tuli erikoinen sekoitus ju-matorania ja bohrok vata.
”Kas turaga Reignix. Onko sinulla taas jotain lainattavaa, vai palauttaisitko välillä jotain lainaamaasi?” arkistonhoitaja uteli.
”En kumpaakaan, Gahlok Va, ystäväni. Rahit ovat tulleet hulluiksi. Ne yrittävät kaikki hyökätä palatsiin.”
”Oletko selvittänyt, miksi?” Gahlok Va kysyi.
”Uskon tämän takana olevan makutan.” Juuri silloin tuhoisa Manas iskeytyi oveen halkaisten sen kahtia. Gahlok Va näki puoliskojen välistä hyökänneen pedon.
”Uskon sinua, ja saat tietty turvapaikan. Manas, mitähän vielä…”
”Haluan katsoa makutoja koskevia kirjakääröjä.”
”Toki, toki katso vain”, Gahlok Va vastasi ja huusi sitten vartijamatoraneille ja -agoreille:
”Vahvistakaa portti! Manas yrittää sisään!” Turaga oli jo syvällä arkistojen syövereissä, kun Gahlok Va viimein pääsi hänen seuraansa.
”Fe-matoranit ovat niin turhamaisia”, hän jupisi katsellessaan Reignixin valitsemia kääröjä.
Lide huusi ja huusi pimeyteen. Hän oli pimeydessä. Karmeassa paikassa. Hän oli päätellyt olevansa pimeyden sektorissa, koska oli lukenut siitä edellisenä iltana. Bioarkistoissa oli siitä hyvin vähän tietoja. Silloin Zivon ilmestyi. Lide kirkui entistä kovempaa. Se lähestyi. Lide yritti paeta. Hänet pelasti joku. Yhtenä hetkenä hän oli sektorissa ja toisena luolassa henkilön kanssa, joka hänet oli pelastanut Zivonin hampaista. Hän oli selvästikin toa, joka kantoi kanohi Olmakia, ulottuvuusporttien naamiota. Hän oli hyvin erikoisen näköinen. Hänellä haarniskansa oli musta ja hopea ja hänen Olmakinsa myös musta.
”Kiitos kun pelastit minut, Toa”, Lide sanoi. Kun hän katseli ympärilleen, hän huomasi luolan olevan tyhjä. Siellä oli vain allas, jossa oli jotain hopeanhohtoista ainetta. Huoneen ainoa valo tuli altaasta.
”En pelastanut sinua”, toa sanoi hiljaa.
”Anteeksi?”
”Se oli silkka vahinko”, toa vastasi, ”aioin tulla tänne pimeyden sektorin kautta eksyttääkseni viholliseni, joka seuraa minua samanlaisen naamion avulla. Sinä osuit tielleni, kun saavuin ja kosketit minua, kun lähdin.”
”Ai. No, ehkä nyt voisit viedä minut kotiin?” Lide sanoi. Toa nauroi synkästi.
”Tiedätkö, mitä tuo on?” hän kysyi pahaenteisesti osoittaen allasta.
”E-en”, Lide vastasi peloissaan.
”Se on sähköistynyttä protodermistä. Kaikki siihen joutuva elollinen muuttaa muotoaan… tai kuolee.” Näin sanoen hän tyrkkäsi Liden altaaseen ja nauroi taas.
”Ajattelit ehkä, että auttaisin sinua. Mutta mitä siitä hyötyisin? Varjon toat eivät palvele valoa!” Lide sätki hetken pinnalla, ennen kuin vajosi.
Luku III: Olio[]
Turaga Reignix sai kääröistä selville, että yksi makutojen Kraata-voimista oli rahien hallina. Koko rakennus tärisi. Manas oli yrittänyt tunkea sisään koko päivän, ja kun se ei ollut päässyt sisään, sen seuraksi oli tullut viisi muuta Manasia. Nui-Jaga oli palannut palatsille. Koko kaupunki oli sekasorron vallassa. Raheja oli tullut lisää. Ne olivat vallanneet kaupungin. Melko kieroa laittaa hulluus rahien päähän ja katsella, kuinka ne tekevät työn puolestaan. Makutat ovat hyvin kieroutuneita, Turaga ajatteli.
”Sinunhan pitäisi tuntea kaikki makutojen voimat”, muistutti Gahlok Va, joka oli tullut hänen viereensä lentäviä protodiitteja huitoen.
”Minä olen unohtanut”, turaga vastasi, ”sitä paitsi, en usko sinunkaan niitä muistavan.”
”Ajatusten lukeminen, hajottaminen, hiljaisuus, hitaus, hyödyntä, hyönteisten hallinta, hämmennys, imeminen, kameleontti, kasvien hallinta, ketjusalamat, kuumuus, kylmän kesto, lasernäkö, lämpönäkö, magnetismi, molekyylihäiriöt, muodonmuutos, myrkky, nopea parantuminen, osumatarkkuus, painovoima, pelko, pimeys, plasma, pyörremyrskyt, Rahien hallinta, rajoitettu haavoittumattomuus, suojakentät, sähkö, särkeminen, sään hallinta, teleportaatio, tiheys, tyhjiö, uni, venyvyys, viha, voimahuuto, väistö ja ääni.”
”Hyvä on, uskotaan!” Turaga kihisi kiukusta. Arkistojen piiritys oli kestänyt kolme päivää, eikä Kapuraa kuulunut. Hänenhän pitäisi olla kaupungin suojelija, Reignix ajatteli.
Kapura sillä kyseisellä hetkellä lensi uudelleen kesyttämällään Gukko-linnulla Nui-Ramojen perässä. Ne veivät tuntematonta Ignikan käyttäjää pesiään kohti. Kapura kannusti lintuaan nopeampaan lentoon. Se myös lensi nopeampaa. Tämä yksilö oli todella nopea. He saavuttivat Nui-Ramoja. Kapura näki jo tuntemattoman toan.
”Nopeampaa!” hän huusi. Lintu lensi niin nopeasti kuin vain pystyi. Nui-Ramat saapuivat pesälleen. Ne laskivat toan sinne ällöttävien raatojen ja liman täyttämään luolaan. Kolmen päivän matka Nui-Ramojen pesälle ei tee hyvää ilman ruokaa, juomaa ja unta, Kapura ajatteli. Hän lensi lintunsa luolapesän yläpuolelle. Nui-Ramat lähtivät pesästä. Vain yksi jäi vartijaksi. Kapura jätti lintunsa ja kiipesi luolaan. Hän hiipi hiljaa pesään. Nui-Rama ei huomannut häntä. Se alkoi nukkua. Kapura hiippaili sen luo ja tainnutti sen miekan lappeella. Sitten hän etsi katseellaan toaa. Toa löytyi luolan kulmasta, jossa saalista pidettiin. Kapura nosti hänet ylös ja lähti luolan suulle. Hän vihelsi kahdesti. Gukko saapui paikalle. Kapura nosti toan sen selkään ja nousi itse hänen taakseen. Lintu räpisteli pois kaksi toaa selässään. Valitettavasti toinen Nui-Rama-ryhmä palasi pesälle. Ne näkivät heidät ja lähtivät perään. Pakeneminen oli hankalaa. Ne yrittivät piirittää heidät. Onneksi Gukko oli nopeampi. He välttivät piirityksen ja pääsivät pakoon. Toa alkoi viimein heräillä. Kapura oli nähnyt hänet hereillä vain silloin kerran, kun hän paransi Kapuran. Sen jälkeen hän oli menettänyt tajunsa. Varmaankin hän on näiden kolmen päivän aikana herännyt ainakin kerran, Kapura tuumaili.
”Mitä… missä olen?” toa kysyi voipuneesti.
”Olet Gukko-linnun selässä ja matkalla kohti kaupunkia, josta sinua on raahattu pois kolme päivää.”
”Ahaa, Sinä olet se pelastamani toa. Mukava tavata toa.”
”Puhut kuin et itse olisi”, Kapura tuhahti. Toinen hymyili anteeksipyytävästi.
”Mitä, jos kertoisin sinulle tarinani?” hän kysyi.
”Se olisi mukavaa”, Kapura vastasi.
Paikassa, jossa ei ollut aikaa, Varjon toa vain nauroi. Kun hän kyllästyi katselemaan sähköistyneeseen protodermikseen kuollutta matorania, hän päätti lähteä. Hän aikoi juuri käyttää naamiovoimaansa, kun jotain tapahtui. Protodermisaltaasta nousi jokin. Neste kupli ja kuohui. Sieltä nousi Valon Toa. Hänellä oli prototerässiivet ja -panssarit. Hänen kätensä olivat yhtä valkeat kuin hänen jalkansa mustat. Jalkaterät olivat vihreät kuten myös Keskiruumis panssarin alla. Hänen kasvoillaan oli kanohi Arthron ja kädessään outo ase; se oli valkopunainen piikkikasa. Se muistutti hieman valon sauvaa, mutta sitä se ei ollut. Tämä näky kammotti varjon toaa. Hän tiesi, että tässä oli valon toa, vaikkei tämä näyttänytkään aivan tyypilliseltä valon toalta. Oliko hän mennyt tyrkkäämään sähköistyneeseen protodermikseen av-matoranin, jonka kohtalo on muuttua toaksi? Valon toa astui askeleen lähemmäs varjon toaa. Varjon toa ei ehtinyt tehdä mitään estääkseen heilahtavaa asetta lennättämästä Olmakia kasvoiltaan. Heti valon toa oli hänen kimpussaan. Hän menetti naamionsa lisäksi vielä ylpeytensä. Valon toa jätti hänet maahan. Hän käveli Olmakin luo, otti sen ja käytti sitä. Hänen eteensä avautui ulottuvuus portti. Hän aikoi kävellä sisään. Mutta Varjon toa nousi. Hän hyppäsi valon toan kimppuun huutaen:
”EI! ET SAA MINUN NAAMIOTANI!” Valon toa ehti kääntyä, kun he kumpikin suistuivat portista johonkin, mitä kumpikaan ei ollut osannut odottaa.
Turaga Reignix ja Gahlok Va johtivat pientä matoran-agori-iskujoukkoa raheja vastaan. He tiesivät, että Manaksia ei voinut sillä joukolla voittaa, mutta isku olisikin vain makutaa vastaan. He olivat nähneet hänet käyskentelemässä kukkulalla odottaen arkistojen sortumista Manaksien hyökkäyksen alla. He hiipivät kukkulan juurelle. Makuta oli toisella puolella kukkulaa. He nousivat ylemmäs niin, että näkivät makutan. Tai itse asiassa siellä oli kaksi makutaa. Toinen, joka oli viettänyt siellä koko päivän, puhui pienemmälle, joka oli saapunut äskettäin. Pienempi vastasi Kapuran ja Liden kuvausta pienestä makutasta, joka oli yrittänyt imeä Liden itseensä ja tappaa Kapuran, ennen kuin he tulivat palatsille hakemaan apua Liden epämuodostuneisuuteen. Hänellä oli epäilyttävän näköinen protodermis-vatsapanssari. Muuten hän oli kokonaan valkoinen, vihreä ja musta, pääsiassa musta. Hänellä oli jalossaan raatelukynnet, naamiona Shelek käsissään aseet, kaksi terää ja nynrah-laukaisin. Hänen kätensä ja jalkansa olivat kokoon nähden melko lyhyet. Hän oli hieman matorania pidempi. Toinen taas oli väreiltään musta, valkoinen ja punainen. Hän oli toan kokoinen ja siivekäs. Hänelläkin oli jaloissaan kynnet, mutta ne olivat erilaiset kuin toisella makutalla. Hän piti toisessa kädessään keihästä ja toisessa jotain teräasetta. Hänen kasvoillaan oli kanohi Crast.
”Kaksi makutaa”, Gahlok Va kuiskasi epäuskoisena.
”Siltä vaikuttaa”, turaga vastasi, ”voimmeko voittaa?” Gahlok Va pudisti epäuskoisena päätään.
”En usko.” Makutat puhuivat keskenään.
”Hys! Kuunnellaan, mitä ne sanovat”, Reignix sihahti.
”… mutta heidän olisi pitänyt kuolla jo sinun toimestasi”, sanoi isompi makuta.
”Kyllä, kyllä, mutta heillä oli sikamainen tuuri!” pikku makuta vastasi.
”Se ei tarkoita, että sinun pitäisi hävitä pölkkypäälle toalle ja epämuodostuneelle matoranin rääpäleelle.”
”Aivan niin, Terroriuz, mutta en ole saanut kunnollista ruumista.”
”Niin, olet aika piskuinen.”
”Pilkkaatko minua, Terroriuz?”
”En toki, Frightix. Sinä vain olet epäonnistuja, minkä takia Makuta Nui Rankaisee sinua.”
”Hmph! Ei ollut minun syytäni. Sinä annoit viedä itsesi veden mukana, joka tuli jostain kanohista!”
”Se oli elementtivoimien naamio!” Reignix ja Gahlok Va katsoivat toisiaan.
”Mitä jos lähtisimme pois?” Gahlok Va kuiskasi.
”Hyvä idea”, turaga vastasi.
”Tai ehkei niin hyvä idea”, sanoi makuta Terroriuz. Reignix, Gahlok Va ja iskujoukko kääntyivät katsomaan edessään seisovia makutoja, jotka tuijottivat heitä.
”Frightix? Mitä, jos vaikka tappaisit matoranit?”
”Hyökätkää!” Gahlok Va huusi. Matoranit hyökkäsivät. Agorit pakenivat. Ei olisi pitänyt palkata kiviheimon agoreja. Nehän ovat pelkureita, Gahlok Va ajatteli. Silloin Terroriuz loikkasi heidän eteensä.
”No niin. Lähdettekö suosiolla, mikä olisi helpompaa meille kaikille?”
”Emme koskaan!” karjui Gahlok Va ja iski keihäänsä makutan rintaan. Terroriuz karjui ja iski Gahlok Vata niin, että hän lensi alas kukkulalta suoraan alla olevan talon seinän läpi. Tuo saattoi hieman tuntua, Reignix ajatteli ja iski oman aseensa Terroriuzin jalkaan. Sitten hän lähti juoksemaan alas kukkulaa vain joutuakseen Frightixin nappaamaksi.
Lide oli yhtä yllättynyt kuin varjon toakin. Hän ei ollut odottanut muuttuvansa toaksi. Varjon toa oli tönäissyt heidät ulottuvuusporttiin, joka oli vienyt heidät Ygrene Magnalle. Se olisi ollut hyvä asia, jos he eivät olisi tulleet jäätikölle pahimman lumimyrskyn aikaan ja pudonneet vuoren huipulta. Olmak oli pudonnut Liden käsistä viime hetkellä ja jäänyt sinne kaameaan paikkaan. Varjon toa makasi sykkyrässä. Lide nousi. He olivat vuoren juurella. Lumi oli jo melkein peittänyt varjon toan. Lide ei ollut koskaan ollut täällä. Siltikin hän tiesi olevansa Ygrene Magnalla. Varjon toa ei enää liikkunut. Lide lähti kahlaamaan kohti etelää. Hän oletti olevansa pohjoisella jäätiköllä. Lähin apu olisi etelässä päin. Hän käveli noin tunnin ja oli hyvin kylmissään. Hän oli aivan peittynyt lumeen ja jäähän. Olisi ollut hyödyllistä olla jään toa. Vaikka… Eikö valon toa voi luoda myös lämpöä? Jotenkin valosta? Lide ei tiennyt, miten se tehdään. Ehkä naamiosta olisi hyötyä. Kanohi Arthron… Mitä se osasi? Hän käytti naamiovoimaansa. Hän alkoi kuulla ääniä. Aivan, kuin kokonainen kaupunki olisi mölynnyt aivan vieressä. Ahaa, Lide ajatteli, kaikuluotauksen naamio. Lide nousi lumikinoksen päälle ja näki jääkaupungin. Hän ei uskonut täällä viihtyvän kenenkään, joka ei ollut elementiltään jää. Hän lähti kahlaamaan kohti kaupunkia. Mutta varjon toa oli hänkin herännyt ja lähti seuraamaan Lidea.
Gahlok Va heräsi. Joka paikkaa särki, eikä hän tiennyt, missä oli. Sitten hän huomasi, että hänet oli sidottu, ja hän roikkui seinällä. Hän näki Reignixin roikkuvan vierellään tajuttomana. Reignixin naamio oli otettu pois ja heillä molemmilla oli suukapula. He eivät voineet liikkua. Gahlok Va katseli ympärilleen. He olivat suurehkossa luolassa. Siellä oli paljon erilaisia kidutusvälineitä. Gahlok Va ei halunnut ajatella niiden käyttötarkoitusta. Sitten sisään astui makuta. Hänkin oli toan kokoinen, mutta näkyi selvästi, että hän oli erilainen, kuin muut. Näytti siltä kuin hänet olisi päällystetty prototeräksellä. Hänellä oli paljon prototeräksestä valmistettuja panssareita. Hänen kätensä kynnetkin olivat prototerästä. Osa panssareista näytti siltä, että niiden alla olisi voinut piillä kraata. Kaksi hänen panssareistaan oli vihreitä, kaksi kultaista. Hänellä oli valtavat siivet, joissa näkyvät värit olivat keltainen, punainen ja sininen. Jopa siivissä oli hiukan prototerästä. Ja hänen naamionsa… se oli kultainen kanohi Kraahkan, Varjojen naamio. Gahlok va teki kaikki nämä huomiot muutamassa sekunnissa. Eivät ne muut makutat olleet noin vaikuttavia, hän ajatteli. Mutta sitten makuta teki jotain, mikä sai Gahlok Van vihaamaan häntä. Hän lennähti huoneen siihen päähän, missä he olivat, ja iski turagan alas seinältä niin, että tämä heräsi.
”Herätys, unikeko”, hän sanoi ja astui turagan jalan päälle, ”meidän on aika keskustella.” Hän veti Gahlok Van suukapulan irti. Mikä tarkoitti sitä, että Gahlok Va huusi makutalle:
”Senkin pelkuri! Vahingoitat puolustuskyvyttömiä, viattomia vanhuksia!”
”Noh, noh! Älä nyt leikistä suutu. Pääset sinäkin alas.” Ja hän löi Gahlok Vankin alas.
”No niin. Kertokaapas minulle, missä on toa Krapula... tarkoitan Kapura.”
”Emme kerro sinulle koskaan!” Gahlok Va huusi.
”Emmehän me edes tiedä”, sanoi Reignix, jonka suukapula oli irronnut.
”Pitikö se ääneen sanoa?”
”Ah, ette siis tiedä. No kertokaapas, missä matoran Lide on.”
”Varmaankin Kapuran kanssa. Siis hukassa”, turaga vastasi. Gahlok Vata hävetti hänen puhumisensa. Makutan punaiset silmät kiiluivat naamionraosta.
”Ehkä minun pitäisi kiduttaa teitä saadakseni tietoja.”
”Se olisi turhaa, sillä emme tiedä mitään!” tuhahti Gahlok Va.
”Tiedän, ettette tiedä. Mutta pidän kiduttamisesta.” Reignixin silmät laajenivat.
”Hoi Frightix!” makuta kutsui. Pikku makuta tuli paikalle.
”Kutsuitte, oi Makuta Nui.”
”Kyllä, kyllä. Tuokaa kuuma terä. Aloitamme huvittelun.” Makuta Nui alkoi nauraa kammottavasti. Reignix tärisi. Gahlok Va nielaisi. Frightix hymyili.
Lide oli puolimatkassa kaupunkiin, kun jokin osui häntä selkään. Se oli lumipallo. Varjo-toa oli heittänyt häntä lumipallolla.
”En nyt halua leikkiä! Mene pois!” Lide sanoi.
”Haluan kostaa!” varjon toa huusi ja ampui varjoa Lidea kohti. Säde osui ja Lide lensi maahan. Mutta jokin hyökkäsi varjon toan kimppuun. Se jokin oli jotain keltaista. Se nosti toan ja lähti jolkottamaan kohti kuilua. Lide juoksi perään. Otus ehti kuilun reunalle ennen Lidea ja heitti varjon toan sinne. Toa kirkui korviasärkevästi pudotessaan. Pian häntä ei näkynyt enää. Näkyi vain pimeyttä. Kaikkea, mitä varjoa palveleva toa ansaitsi. Otus kääntyi Lideen päin. Lide ei tiennyt mitä sanoa.
”Öh, kiitos avusta, kuka sitten oletkin”, Lide sanoi. Otus nousi lumesta. Se itse asiassa näytti aika paljon toalta. Lide meni lähemmäs. Sehän oli toa. Hänellä oli päässään jonkinlainen kypärä, joka oli Fenrakk-hämähäkin kallon muotoinen. Hänellä ei ollut naamiota. Hänellä oli joitakin prototeräspanssareita, ja jokaisesta raajasta roikkui bohrokin silmä. Kädessään hänellä oli pitkällä terällä varustettu midak-taivastykki.
”Hurrrrrrrr!” hän sanoi.
”Öh, päivää?” Lide sanoi epävarmasti.
”Päivää”, toa sanoi.
”Kiitos, kun pelastit minut”, Lide sanoi.
”Kiitos? Hurrrr!”
”Äh! En ymmärrä. Mitä haluat? Mikä on nimesi?”
”Nimeni? Nimi? Huurrrr!”
”Niin juuri, nimesi. Miksi sinua kutsutaan.” Tämä toa oli selvästikin alkukantainen.
”Ah, NIMI! MINUN NIMI OLIO!”
”Mitä?”
”Sinä tyhmä. Ei ymmärtää. Minun nimi Olio.”
”Olio? Pelkkä Olio?”
”Olio olio olio olio olio olio olioooooooooliooooooliooooo!”
”Eh, anteeksi että häiritsin. Tuota, minun pitää mennä.” Lide yritti pakoon, mutta Olio huusi:
”OLIOOOOOOOOOOO!” ja hyppäsi hänen eteensä estäen kulkemisen.
”Minä kerto minun nimi, sinun pitää kertoa sinun nimi!” se julisti.
”Tuota, minä, öh” onkohan viisasta kertoa sille nimeni? Lide mietti.
”Olen toa Kapura.”
”Et ole.”
”Miten niin en ole?”
”Naamio sanoo: ’Hän valehtelee.’” Oliko hänellä naamio?
”Ei sinulla ole naamiota!” Lide sanoi.
”On tämä”, hän sanoi osoittaen kypäräänsä, ”minä olla Elämä-tooa. Minulla Elämä-naamio, mutta se meni, sano heihei ja lähti ilkeän Olennon mukaan. Sitten minä ottaa Totuus-naamio ja Varjo-tooa tönäsee mutaveteen. Sanoo: ’Kärsi mutanttina ikuisesti!’ Sitten mennään portista ja tullaan tänne. Minä jääty ja sitten tuli sinä ja Varjo-tooa takasin ja minä halua kostaa ja vapautuu itse jäästä. Sitten ottaa Varjo-tooa ja heittä alas kuolemaan. Seki jätti minut mutavesilampeen.” Mitä ikinä tämä toa olikaan tehnyt Ignikalla, se oli vienyt häneltä järjen. Ja hänet oli ilmeisesti mutatisoitu kiinni kanohi Rodeen.
”Hyvin mielenkiintoinen tarina, Olio, mutta mentäisiinkö kaupunkiin? Täällä on pahuksen kylmä.”
”Kaupunki paha paikka. Minä käydä siellä ja ne yrittää tappaa minua!”
”Ei hätää, minä suojelen sinua.” Olio näytti epäuskoiselta, mutta seurasi Lidea kaupunkiin. Kaupungissa kaikki osoittelivat Oliota ja kuiskailivat pahansuovasti, jotkut jopa peloissaan. Olio oli pahoillaan asiasta.
”Missä paikallinen Toa asuu?” Lide kysyi eräältä vesiheimon agorilta. Agori osoitti rakennusta heistä oikealta ja kiirehti pois. Lide ja olio koputtivat ja menivät sisään. Sisällä oli pimeää. Lide sytytti aseensa päähän pienen valon. Huoneessa ei ollut toaa. Siellä oli Vorox ja kolme Zeskiä. Ja ne katsoivat heitä hyvin ilkeästi.
Luku IV: Suuri Olento[]
Ignikaa kantava toa aloitti tarinansa Kapuralle matkan toisena päivänä. Kapura odotti innolla tämän oudon tapauksen kertomusta. Hän ei enää vaikuttanut toalta. Hän vain näytti toalta. Hän oli sanonut nimensä olevan Greator
”Aloitampa aivan alusta. Ja todella tarkoitan alkua”, hän aloitti.
”Kuinka alussa se on?” Kapura kysyi.
”Aloitan siitä, kun Suuret Olennot loivat Suuret henget.”
”Eli aika alusta.”
”Niinhän sanoin.” Hän kuulosti ärtyneeltä.
”Sanoit kyllä. Jatka, ole hyvä.”
”Aivan, siis Suuret Olennot loivat Suuria Henkiä eri planeetoilla. Me olimme omallamme ja loimme Tiripz Nuin. Lähetimme hänet avaruuteen Sininen tähti mukanaan, ja hän laskeutui tänne.”
”Oletko sinä muka Suuri Olento?” Kapura ei aikonut uskoa mitä tahansa.
”Kyllä vain, mutta pääsen siihen kohta.” Kapura oli kuullut kaikenlaista, mutta tämä oli kaiken huippu.
”En usko sinua.”
”No kerropa minulle”, hän sanoi pahaenteisesti, ”pystyykö toa käyttämään kanohi Ignikaa?”
”Ei, mutta…”
”Anna minun jatkaa. Muistan sen kuin eilisen… ellei se ollut jo eilen. Aika on mystinen asia, toa Kapura.”
Hän tosiaankin muisti sen kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Hän oli muiden Suurten Olentojen kanssa luonut Suuren Hengen, Tiripz Nuin. Se oli lähtenyt ja Suuret Olennot juhlivat. Sitten, kun juhlat olivat ohi, he alkoivat takoa kanohi-naamioita. Se oli Greatorin lempipuuhaa. Hän rakasti kanoheja ja niiden tekemistä. Hän takoi heti muutaman Haun. Sitten hieman suurempi projekti: Olmak. Sen jälkeen hän takoi Elementaalienergian naamion. Sitten oli aika testata. Hän loi rahin testaamaan kaikkia kolme Hauta. Olmakin hän testasi itse. Seuraavana olisi vuorossa Elementaalienergian naamio. Hän käytti Olisia ja matkusti johonkin ulottuvuuteen, jossa Varjon toa oli saanut haltuunsa kanohi Ignikan. Tietenkin Greatorin piti yrittää saada se naamio, vaikka hän sotkeutuisikin sen tapahtumiin. Hän meni ja otti naamion toan kädestä. Toa yritti vastustaa, mutta Greator antoi maan imeä hänet puoliksi sisäänsä. Sitten paikalle saapui joku, joka väitti olevansa Elämän toa. Hän sanoi Ignikan kuuluvan oikeutetusti hänelle. No tietenkään Greator ei antanut sitä, vaan aikoi poistua. Silloin portaalin avattuaan hän huomasi varjon toan vapautuneen. Varjon ja Elämän toa ryntäsivät molemmat portille, ennen kuin se sulkeutui. He yrittivät ottaa Ignikan, mutta turhaan. Eivät he voineet voittaa Suurta Olentoa. Hän vangitsi heidät molemmat prototeräshäkkiin ja asetti heidät mutageeniveden yläpuolelle roikkumaan. Sitten hän alkoi kokeilla Ignikaa. Se muutti kaiken eläväksi. Mutta naamion voima oli niin suuri, että hän menetti tajuntansa ja oli tajuton loppupäivät ajan. Muut Suuret Olennot tuomitsivat hänen käytöksensä. He halusivat naamion pantavan talteen, mistä sitä ei saisi, tai palautettavan toiseen ulottuvuuteen. Greator ei suostunut. Joten muut yksimielisesti riistivät hänen oman naamionsa, Qarmin, yhden Suuren Voiman Naamioista. Suuren Voiman Naamiot, joskus tunnettu Energian Naamioina, olivat vain Suurten Olentojen käytössä. Vain heillä oli viisautta käyttää sitä. Se nostettiin Kiellettyjen esineiden huoneen seinälle muiden vaarallisten esineiden joukkoon. Greator sai pitää Ignikan, mutta hänet karkotettiin ja laitettiin toan ruumiiseen.
Varjon toa oli päässyt ulos häkistä heti, kun Greator oli menettänyt naamionsa. Toiset Suuret Olennot halusivat nimittäin varmuuden vuoksi kumota Greatorin teot näille kahdelle. Heille annettiin kanohi Olmak. Sen avulla he pääsisivät kotiinsa. Varjon toa – Suurten Olentojen mentyä – otti Olmakin. ”Elämän toa” katseli ympärilleen huoneessa, jossa he olivat olleet vankina. Siellä oli muitakin Greatorin takomia kanoheja. Yksi niistä, kanohi Rode, kiehtoi häntä, ja hän päätti ottaa sen. Varjon toa tuli hänen luokseen ja kysyi:
”Onko se nyt niin hieno?” Hän vastasi:
”Kyllä se on. Sen avulla huomaan valheellisen ystävällisyytesi.”
”En yritä olla ’ystävällinen”, toinen kiisti.
”Valehtelet.”
”Vietä sitten koko loppuikäsi sen kanssa. Kärsi loppuikäsi mutanttina!” Varjon toa tönäisi ”Elämän toan” suoraan mutageeniseen lampeen, jonka yllä he olivat roikkuneet. Sitten hän käytti naamiota ja avasi portin pois. ”Elämän toa” näki portin olevan sulkeutumaisillaan ja hyppäsi lammesta sen läpi juuri ajoissa.
Greator päätti takoa uuden kanohi Olmakin, jotta voisi taas matkustaa toisiin ulottuvuuksiin. Hän teki sitä vuosia. Se oli valmis sadan vuoden päästä. Koko sen ajan Varjon toa ja niin sanottu ”Elämän toa” etsivät häntä kuitenkaan löytämättä. Kun hän lopulta sai sen valmiiksi, hän oli ehtinyt miettiä elämäänsä. Hän halusi takaisin Suureksi Olennoksi. Hän päätti matkustaa siihen ulottuvuuteen, mistä oli löytänyt Ignikan. Sinne ilmestyi myös Varjon toa. Samaan aikaan kumpikin saapui paikalle. He mulkoilivat toisiaan uskaltamatta liikkua peläten, että toinen hyökkää saadessaan etulyöntiaseman. Sitten paikalle saapui myös ”Elämän toa”. Kaikki katsoivat toisiaan. Greator päätti lähteä. Hän avasi portaalin. Varjon toa hyppäsi hänen kimppuunsa. ”Elämän toa” työnsi heidät molemmat portista. He saapuivat Ygrene Magnan viidakkoon. ”Elämän toa” sai käsiinsä Ignikan. Hän laittoi sen kasvoilleen.
”Mahtava tunne! Hallitsen elämää!” Sen sanottuaan hän räjähti kappaleiksi. Varjon toa lensi räjähdyksen voimasta jokeen ja meni virran mukana vesiputouksesta. Greator yritti korjata räjähtäneen toan, mutta se ei onnistunut kunnolla. Hänestä tuli hullu. Hän alkoi kutsua itseään Olioksi ja hyppäsi virtaan aikoen etsiä ja tappaa Varjon toan. Greator halusi auttaa muita naamionsa voimalla. Se vei hänen voimiaan, mutta hän halusi tehdä jotain hyvääkin. Nyt kun hän näki, mihin Ignika pystyi, hän katui sitä, että oli löytänyt sen. Greator kierteli ympäri ulottuvuuksia auttamassa apua tarvitsevia matoraneja, agoreja, raheja, ketä tahansa, joka tarvitsi apua. Vaikkei hän enää oikeastaan ollut Suuri Olento, hän piti itseään sellaisena.
”Hyvin liikuttava tarina, mutta te kaksi tulette minun mukaani”, sanoi ääni pimeydestä.
”Kuka siellä?” huusi Kapura pimeyteen ottaen miekkansa esille.
”Ei hätää”, Greator tyynnytteli, ”se oli vain yksittäinen makuta.” Joka juuri silloin hyökkäsi heidän kimppuunsa. Se ei ollut Terroriuz. Eikä Frightix. Hänellä oli erilaisista teristä koostuvat siivet ja jaloissaan punaiset kynnet. Hänellä oli jokunen prototeräspanssari ja Tridax-kotelo. Hänen kanohinsa oli Jutlin.
”Makuta on paha asia!” Kapura huusi ja iski miekallaan tulta makutaa päin. Makuta väisti ja lensi Gukon alapuolelle. Hän iski suuren kaksiteräisen miekkansa sen mahan läpi. Kapura teki pakkolaskun. Hän vilkuili ympärilleen törmäyksen jälkeen etsien katseellaan makutaa. Sitten hän näki Rakshin kukkulan huipulla. Se oli hyvin ilkeän näköinen. Sen takaa ilmestyi toinen. Sitten useita Raksheja alkoi virrata kukkulalta.
”Juokse!” Kapura huusi, ja Greator juoksi. Ainakaan hän ei päässyt karkuun, sillä Raksheja tuli joka puolelta. Ne piirittivät heidät. Makuta saapui niiden keskeltä.
”Kuolemanne ei hyödytä meitä. Antautukaa. Minulla on mukanani viisikymmentä Rakshia, ja ne tottelevat jokaista käskyäni.” Kapuran muistikuvat päättyivät siihen, kun Makuta tuli ja iski hänen naamionsa irti. Kapura vaipui tajuttomuuteen.
”Mitä haluat, makuta?” Greator sanoi.
”Haluan sinut ja tämän typerän toan mukaani. Ja se tapahtuu nyt.” Ja makuta iski hänetkin tajuttomaksi.
Greator heräsi karussa ja lähes tyhjässä, likaisessa huoneessa. Seinissä ei ollut ikkunoita. He olivat selvästi maan alla. Huoneessa oli kaksi makuulaveria ja kalteriovi. Kapura ei ollut hänen kanssaan samassa sellissä. Hänen sellissään oli vain joku, joka näytti olevan puoliksi matoran ja puoliksi bohrok va. Greatorin päätä särki. Se olikin päivän uusin tunne. Hän ei tiennyt, kauanko oli ollut täällä. Hänen sellitoverinsa heräsi.
”Kuka olet?” kysyi Greator. Olento kääntyi. Hän ei ilmeisesti ollut ollut täällä kovin kauaa, koska vastaherännyt olento ei ollut tietoinen hänestä.
”Olen Gahlok Va.”
”Hmm. Gahlok Va… eikö se ole bohrok van nimi? Sinä et ole bohrok va.”
”Olen puoliksi ju-matoran.”
”Sinulla ei näytä olevan naamiota.”
”Ei minulla koskaan olekaan. Sitä paitsi se olisi riistetty, kuten omasi.” Greator huomasi vasta nyt, että hänen Ignikansa oli poissa. Hän vaipui epätoivoon ja lysähti maahan.
”Kerro, missä me olemme.”
”Olemme Makuta Nui -nimisen makutan luolaston vankityrmissä. Jossain toisessa sellissä makaa ystäväni turaga Reignix.” Gahlok Va ei tarkemmin katsottuna näyttänyt kovin hyväkuntoiselta. Häntä oli kiduttu.
”Minkälainen makuta oikein tekee tälläista?” Greator tivasi.
”Makuta, joka haluaa vallata maailmankaikkeuden.”
”Se on mahdotonta. Vain Suurten Olentojen tai Suurten Henkien voimalla voisi tehdä sellaista.”
”Pahoin pelkään, että se on hänen tavoitteensa.” Greator ei ollut koskaan ajatellut, että joku voisi yrittää valloittaa koko maailmankaikkeutta. Silloin pieni makuta saapui ovelle.
”Hän on makuta Frightix”, Gahlok Va sanoi. Frightix avasi oven sanoen:
”Ulos sieltä! Makuta Nui haluaa teidät kaikki taas kidutushuoneeseen.” Hän sanoi sen hymyille, kuin kidutus olisi jokin hyvä asia. Greator alistui kohtaloonsa, mutta Gahlok Va piti raahata pois.
”En tule taas sinne karmeaan paikkaan!” hän huusi. Greator ei halunnut ajatella, mitä hänelle oli mahdettu tehdä. He saapuivat kammioon, joka oli täynnä kidutusvälineitä. Siellä istui siivekäs, prototeräspanssaroitu Makuta Nui. Kolmas makuta, punahaarniskainen Crastin kantaja, raahasi Kapuraa ja ilmeisestikin turaga Reignixia paikalle toisesta ovesta. Makuta Nui alkoi puhua:
”Hienoa, olette kaikki täällä. Arvon Suurehko Olento, Toa Krapula, Turaga Raynix ja Juntti-matoran/Gahlok Va. Nyt te vain olette mukana huvitteluissa ja odotatte pelastajaanne. Hän luultavasti saapuu pian. Mitä nokkelammaksi hän osoittautuu, sitä nopeammin hän pääsee paikalle.” Kapura nousi, herättyään ilmeisesti pilkkanimen kuullessaan, ja huusi päin makutan kasvoja:
”Olet hullu! Mitä haluat meistä?” Makuta Nui hymyili.
”Haluan testata ystäväänne. Jos hän väittää teistä, hän toteuttaa suunnitelmani. Hän pelastaa teidät noutamalla Suuren Voiman Naamion. Mikä olikaan naamiosi nimi, Greator?”
”Miksi kertoisin sen sinulle, makuta?”
”Koska oletkin tätä nykyä Pieni Olento, ja minä pystyn repimään sen tiedon mielestäsi. Suuri olento voisi toki vastustaa mahtavaa mieltäni, mutta sitähän sinä et ole, vai mitä?” Greator painoi päänsä.
”Naamio oli Qarm.”
”Hienoa, että ymmärrät kohtalosi, Greator. Makutat ymmärtävät velvollisuuden ja yhtenäisyyden, mutta jonkun on täytettävä kohtalonsa ennen minua.” Hän nauroi taas kaameasti. Gahlok Va tiesi sen lupaukseksi kauhuista, joita ei kukaan voisi kestää kovin montaa päivää.
Luku V: Glatorian-areena[]
Pari ko-matorania oli matoranbaarissa. Sinne ei päästetty agoreja ja he olivat onnellisia siitä. He eivät pitäneet agoreista. He olivat kohlii-pelaajia ja sattumoisin eräs agorijoukkue oli voittanut heidät päivän kelpailussa. Areenalla oli ollut aluksi turaga Coozerin julistus juhlaviikon alkamisesta. Sitten oli ollut muutama Glatorian-taistelu ja sitten vasta kohlii-ottelu. Ottelu meni huonosti, ja he eivät jääneet edes katsomaan Kikanalo-rodeota. He siis menivät lähes autioon baariin suremaan tappiota. Paikalla oli vain yksi vakioasiakas, jonka sanottiin olevan mielipuoli vortixx. Toinen heistä, nimeltään Mokka, oli hyvin vihainen agoreille ylipäätään sen takia, että kaksi heistä oli voittanut heidät. Toinen, Smuki nimeltään, oli vain vihainen itselleen, koska oli päästänyt niin monta kohliipalloa maaliinsa. He sadattelivat huonoa onneaan ja juotuaan lähtivät koteihinsa. Smuki asui eri suunnalla kuin Mokka, ja he lähtivät eri suuntiin. Mokka oli jo kadonnut kulman taakse, kun varasto, jonka vierestä Smuki käveli, räjähti ilmaan. Smuki lensi kauas varastosta, ja viereiset talot hajosivat. Mokka juoksi Smukin luo kuultuaan räjähdyksen. He menivät palaville raunioille katsomaan, mitä oli tapahtunut. Siellä oli vain kolme hiillostunutta Zeskiä ja yksi kärähtänyt Vorox, joka oli vielä elossa. Vorox yritti hyökätä heidän kimppuunsa. He juoksivat sitä karkuun ja näkivät lumessa jäljet. Ne veivät kaupungin reunalle. He eksyttivät Voroxin ja palasivat jäljille. He lähtivät seuraamaan niitä.
”Sinä on AIKA hullu kun räjäyttää isot tynnyrit!” Olio valitti. Hän oli palanut melko pahasti.
”Ei se ollut minun vikani”, Lide vastasi. Hänkin oli kärventynyt ikävästi. Ja nyt hänellä oli kylmä.
”Eikö muka ollut? Sinä heittää tynnyrin ja ilkeä klatoriaani pistää piikillä ja sitten räjähtää ja Olio kärsii!”
”Sanoit sen itsekin. Se oli Voroxin vika.” He jatkoivat riitelemistä jonkin aikaa. Heillä molemmilla oli kylmä.
”Tule, Olio, mennään etsimään suojaa.” Silloin heidän luokseen saapui kaksi matorania.
”Keitä olette?” kysyi toinen, Akakua kantava matoran.
”Keitä itse olette?” Lide kysyi varuillaan. ”Emme luota enää kehenkään tässä kaupungissa. Eräs agori johdatti meidät varastoon, jossa oleili Vorox ja kolme Zeskiä. Ja siellä oli monta räjähdetynnyriä.”
”Minä olen Smuki”, sanoi Akaku-kasvoinen matoran.
”Minä olen Mokka”, sanoi toinen, Pakaria kantava matoran.
”Minä Olio!” Olio sanoi.
”Ai Olio vai?” Mokka sanoi ja nauroi.
”Sinä pilkkaa Olion nimeä! Sinun pitää kärsiä!”
”Rauhoitu, Olio, ei tarvitse hermostua.”
”Hän ei pidä siitä, kun joku pilkkaa häntä”, Lide sanoi.
”En pilkannut häntä.”
”Minä olen Lide.”
”En haluaisi keskeyttää, mutta se Vorox tulee tänne”, Smuki sanoi. Vorox lähestyi heitä kovaa vauhtia.
”Minä pysäytän sen!” Lide sanoi. Vorox hyökkäsi Liden kimppuun. Lide iski sitä aseellaan. Minkähän antaisin nimeksi aseelleni? Lide mietti. Ei ehkä paras hetki syvällisille mietteille aseiden nimistä. Lide tajusi omistavansa siivet. Mutta miten niitä käytettiin? Vorox pisti hännällään Lidea mahaan. Lide ähkäisi kuuluvasti. Hän iski nyrkillään Voroxia päähän. Vorox vingahti ja yritti pistää uudestaan. Lide tarttui sen piikkiin ja väänsi sen poikki. Vorox karjahti ja juoksi karkuun.
”Ampuma-aseesta olisi kyllä hyötyä”, Lide tuskaili.
”Tiedän hyvän ampuma-aseita myyvän matoranin”, Mokka sanoi.
”Mutta meillä ei ole rahaa”, Lide sanoi.
”Ai, no se onkin sitten lähes mahdotonta.”
”Missä asuu paikallinen toa?”
”Oliolla on nälkä!”
”Toa asuu… missä hän asuu, Smuki?”
”En minä tiedä, Mokka!” Smuki vastasi. ”Sinä näit hänet viimeksi.”
”Niin areenalla! Ei hän siellä asu.”
”Jospa mentäisiin turaga Coozerin luo ja kysyttäisiin häneltä”, Smuki ehdotti.
”Hyvä idea!” Lide huudahti. ”Lähdetään heti.”
”OLIOLLA NÄLKÄ! EI VOI MENNÄ SYÖMÄTTÄ!”
”Ensin on ruokittava Olio”, Lide sanoi.
”Mennään minun luokseni”, Mokka sanoi.
He lähtivät Mokan omaperäiseen kotiin. Siellä Lide kertoi heille tarinansa ja Olion ilmestymisen siihen. Olio katseli kohlii-palkintoja. Mokka kertoi heidän olevan lähes kohlii-mestareita. Mutta sitten agori-joukkue oli vienyt heiltä mahdollisuuden mestaruuteen. Smuki lisäsi tarinaan sen, että agorit olivat huijanneet. Sen vuoksi he vihasivat agoreja.
”Mennään nukkumaan”, sanoi Smuki, ”turaga on huomenna tavattavissa päivän pelien jälkeen.”
”Mitä ovat päivän pelit?” Mokka vastasi tähän:
”Ne ovat joukko kohlii-otteluita, glatorian-taisteluita ja muita ohjelmanumeroita, jotka esitetään areenalla joka viikko. Tänään oli jo yksi, mutta koska nyt juhlitaan, niin joka päivä on Peli-tapahtuma.”
”Pelaatteko huomenna?” Lide kysyi.
”Kyllä, valitettavasti. Mestaruus ratkeaa tällä viikolla. Olemme b-finaalissa taistelemassa neljännestä sijasta. Menetimme mahdollisuudet voittoon tämän päivän ottelussa niille agoreille.”
”Oliokin haluaa pelata!”
”Valitan Olio”, sanoi Smuki, ”et voi enää ilmoittautua. Mutta saat meiltä hyvää ruokaa.”
”Olio tykkää ruuasta!” Olio julisti.
Turaga Reignix ei olisi halunnut herätä. Häntä odotti vain tuska ja kärsimys. Hän oli samassa sellissä Kapuran kanssa. Makuta Frightix tuli taas noutamaan heitä. Ei TAAS! turaga ajatteli. En jaksa tätä enää kauan. Frightix avasi oven.
”Vain Kapura lähtee!” hän sanoi ja kytki Kapuran kaulaan ketjun. Kapura raahautui makutan mukana. Reignix ei voinut mitään sille, että oli onnellinen, koska ei itse joutunut lähtemään. Hän alkoi miettiä makutojen tavoitteita. Mitä he voittivat nappaamalla toan, turagan, entisen Suuren Olennon ja puoliksi ju-matoranin gahlok van? Reignix ei saanut siitä mitään tolkkua. Makuta Nui oli erittäin julma ja nautti heille aiheutetusta kivusta. Hän ajatteli silti olevansa parempi hallitsija matoraneille ja agoreille, kuin Suuri Henki. Ehkä hän tavoitteli sitä asemaa. Mutta miten se liittyi heihin? Frightix palasi ja sanoi:
”Turagan vuoro.” Turaga tarrasi kiinni kaikesta, mihin ylsi. Hän yritti estää lähdön, mutta turhaan. Hänet revittiin irti ja raahattiin pois. Toisessa sellissä Gahlok Va mietti myös makutan suunnitelmaa. Kaikki olivat heittäneet toivonsa paosta monesta syystä: käytävällä partioi Raksheja, makutat tekivät tarkistuskierroksia, he olivat vankina maan alla, he olivat liian heikossa tilassa. Greator oli vaipunut koomaan jotenkin tietoisesti estääkseen kivun. Gahlok Va oli jo harkinnut kuolemaa, mutta hänellä ei ollut keinoja toteuttaa sitä. Hänen täytyi vain luottaa pelastajaan, jonka Makuta Nui oli maininnut.
Seuraavana päivänä Lide heräsi tuuleen puhallukseen lämmitysputkissa. Hän katsoi ympärilleen. Ai niin, olen toa, hän ajatteli, olen kahden matoranin ja sekopään olion kanssa matoran-mökissä. Sitten kuului jysähdys. Jos joku heistä ei ollut hereillä, hän oli nyt.
”Mikä se oli?” kysyi Lide.
”Se oli… Mikä se oli, Mokka?” sanoi Smuki.
”Se on… luuletko minun tietävän kaiken tässä maailmassa?” Se kuului taas. Lide juoksi ulos. Lauma bohrokeja tuhosi paikkoja.
”Bohrokit tuhoavat paikkoja!” Lide huusi.
”Mitä? Taasko?” Mokka huusi. He menivät kaikki ulos. Bohrok tuli heidän luokseen ja meni sisään. Sieötä alkoi kuulua särkymisen ääniä. Paikalle saapui po-matoran, joka julisti kaikille kaupunginosan asukkaille:
”Tämä alue rekonstruoidaan turagan määräyksestä.”
”On teillä hullu turaga”, Lide sanoi.
”Talot sanoo räks ja poks”, Olio tuhahti.
”Meillä ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin mennä kisoihin”, Smuki sanoi.
Lide istui katsomossa keskirivistössä katselemassa kohlii-pelaajien esiinmarssia. Olio mussutti hänen vieressään hedelmiä. Joukkueita oli pelissä kolme: punainen ta-matoran, vihreä le-matoran ja valkoinen ko-matoran-joukkue. Tietysti valkoiseen joukkueeseen kuuluivat Smuki ja Mokka. Maalivahdit asettuivat paikoileen. Kenttäpelaajat menivät tervehtimään toisiaan. Peli alkoi. Joku ko-matoran hyppi Liden tiellä estäen näkymän, mutta Olio ärsyyntyi ja iski häntä nyrkillä. Nyt Lide näki, että pallo oli liikkeellä. Mokka kuljetti sitä kohti punaisten maalia. Hän löi, ja pallo meni maaliin väistäen maalivahdin käden. Piste valkoisille. Erä loppuisi, kun joku saisi viisi pistettä. Nyt vihreä vei palloa. Mokka yritti ottaa sen pois, mutta ei onnistunut ja vihreä yritti maalia. Mutta Smuki torjui. Punainen sai pallon. Hän yritti vihreiden maaliin, josta se torjuttiin. Mokka sai taas pallon, mutta punainen otti sen häneltä ja teki vihreään maalin. Nyt vihreä vei taas palloa. Se yritti punaista ja osui. Sitten sattui pieni tapaturma, kun hermostunut maalivahti kumautti vihreältä kenttäpelaajalta tajun pois. Hänet vietiin paareilla sairastupaan ja punainen ajettiin kentältä. Molemmille tuli varapelaaja. Sitten Mokka teki vihreiden maalin ja pallo siirtyi punaiselle, joka teki maalin Smukin jalkojen välistä. Uusi vihreä sai pallon ja teki oman maalin. Yleisö mylvi. Mokka sai pallon ja teki punaisten maalin. Punainen yritti maalia, mutta Smuki torjui sen. Vihreä sai pallon, jonka Mokka riisti. Mokka teki vihreiden maalin. Punainen teki kaksi peräkkäistä maalia, ensin vihreän, sitten valkoisen. Vihreä otti pallon ja teki punaisten maalin. Mokka teki vielä komean vihreän maalin ja valkoiset voittivat pelin. Lide oli hyvillään heidän voitostaan. Ei neljäs sija ollut niin paha, kun oli kyse kaupungin mestaruudesta.
Seuraavaksi oli Glatorian-taistelu. Jääheimon glatorian kohtasi erään skrallin. Skrallilla oli aseinaan keihäs ja thornax-laukaisin. Jää-glatorianilla oli kilpi ja zamor-laukaisin. Taistelu alkoi. Skrall hyökkäsi heti ja iski keihäällään tähdäten jää-glatorianin mahaan. Tämä torjui kilvellään ja löi laukaisimella skrallia päähän. Skrall murahti ja iski keihäällään tällä kertaa päähän. Tämänkin iskun toinen väisti ja ampui zamor-kuulan. Se ei osunut, vaan skrall hyppäsi jää-glatorianin kimppuun tunkien oman laukaisimensa toisen suuhun ja sitten laukaisten thornaxin. Jää-glatorianin pää räjähti olemattomiin ja skrall nousi pystyyn. Lide katseli kauhistuneena tällaisesta väkivaltaisesta tappamisesta ja kysyi viereiseltä agorilta, oliko se sallittua.
”Ei toki, tuo skrall pääsee tarpomaan jäätikölle loppuelämäkseen, ellei häntä päätetä teloittaa.” Tappamisesta seuraa tappamista, Lide ajatteli, onko sellainen hyvä rangaistus?
”Seuraava ottelu alkakoon!” turaga julisti katsomosta hänelle varatulla valtaistuinmaisella korokkeella. ”Onko vapaaehtoisia kohtaamaan mestarimme, Smasher?” Areenalle astui skrallien johtajaluokkaa oleva lihaksikas ja suurikokoinen skrall, joka hymyili ilkeästi. Kaikki glatorianit olivat paikoillaan, eikä kukaan ilmoittautunut vapaaehtoiseksi.
”Mitä?” turaga sanoi hymyillen. ”Eikö kukaan uskalla haastaa Smasheria?”
”Mene sinä, sinä osata tapella hyvin!” Olio kehoitti ja tyrkkäsi hänet katsomosta areenalle. Pudotus oli ainakin kaksi bioa ja Lide putosi naamalleen lumeen tuntien, kuinka kaikki katsoivat häntä.
”Kas, täällä onkin yksi innokas esiintyjä”, turaga nauroi, ”mutta ei meillä nyt noin kiire ole taistelua näkemään, vai mitä arvoisa yleisö?” Kaikki nauroivat, jotkut buuasivat. Lide nousi. Joku heitti hänelle kuolleen jää-glatorianin zamor-laukaisimen. Smasher astui lähemmäs. Turaga kertoi palkinnon Smasherin kultainen, Suuri kanohi Hau. Ei Lide sitä tarvinnut. Hän halusi kotiin katsomaan, mitä siellä oli tapahtunut hänen lähdettyään. Smasher otti taas askeleen Lidea kohti. Hänellä oli kiinnitettynä kumpaankin käteen thornax-laukaisin ja hän piteli suurta prototeräskirvestä. Kirveen terä oli lähes yhtä leveä kuin Lide oli pitkä. Lide hyökkäsi iskemällä aseellaan jättiä jalkaan. Jätti ulvahti ja iski kirveellään, mutta osui vain maahan. Siihen kohtaan tuli syvä halkeama. Lide ampui zamor-kuulan, joka osui Smasherin mahaan. Se suututti suuren skrallin todella. Tämä ampui molemmilla laukaisimillaan thornaxin, joista toinen osui Lideen heittäen hänet maahan. Lide nousi vaivoin ja näki Smasherin juoksevan kohti. Hän väisti kirveen ja iski skrallia takamukseen. Sitten hän latasi laukaisimensa. Mutta Smasher kääntyi yllättävän nopeasti ja kirveen varsi osui Lidea päähän. Hän kaatui maahan ja Smasher hyppäsi hänen päälleen. Liden keuhkot tyhjenivät lopullisen tyhjiksi ja hän melkein vajosi tajuttomuuteen. Sitten Smasher astui hänen päältään. Se oli virhe. Lide hyppäsi ja ampui aseestaan valoa, joka sokaisi jätin. Sitten hän pujahti skrallin jalkojen välistä ja ampui zamor-pallon Smasherin selkään. Smasher kaatui tömähtäen. Lide perääntyi, kun Smasher nousi ja hyökkäsi häntä päin. Lide väisti iskun, mutta sai heti polven mahaansa. Hän kouristeli maassa, kun Smasher nousi. Hän näytti voittaneen. Ei niin pian, ajatteli Lide ja ampui lasersäteen Smasherin keihääseen katkasiten sen. Smasher ihmetteli kirveensä äkillistä katkeamista, kun Lide keikkui jo hänen niskassaan. Hän yritti irroittaa toan, mutta Lide iski katkenneen kirveen skrallin käsistä. Smasher sai heitettyä Liden selästään ja kumartui poimimaan kirveensä. Silloin Lide nousi ja hypäsi iskien teränsä Smasherin selkään. Smasher kaatui maahan. Lide potkaisi tämän kirveen kauemmaksi ja osoitti tätä aseellaan.
”Luovutatko?” hän kysyi jättiskrallilta.
”En koskaan!” toinen vastasi. Lide työnsi teränsä lähemmäs, kiinni skrallin ihoon.
”Luovuta!”
”En!” Terä työntyi syvemmälle. Ikuisuudelta tuntuvan ajan he olivat siinä, Lide uhaten teräaseellaan, Smasher maaten uhattuna. Sitten Smasher kuiskasi:
”Voitit, muukalainen.” Lide nosti kätensä ilmaan. Yleisö hurrasi. Lide huomasi sen pidätelleen henkeään. Viisi agoria tuli ja kantoi Smasherin pois. Turaga laskeutui katsomosta onnittelemaan häntä. Lide oli juuri voittanut ensimmäisen kunnon taistelunsa, ja se oli ollut rasittava.
Turaga vei hänet huoneeseensa.
”Olen turaga Coozer, tämän kaupungin hallitsija. Mikä tuo sinut tänne?”
”Kanohi Olmak.”
”En taida ymmärtää.” Lide selosti taas kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän kertoi etsivänsä nopeinta tietä kotiin.
”Nyt ymmärrän,” sanoi turaga.
”Joten miten pääsen pois?”
”Ei sinun auta muu, kuin kävellä tai lentää. Sinullahan on siivet”, hän tuumaili.
”Eh… en osaa käyttää niitä”, Lide sanoi.
”No sittenhän sinut pitää viedä sellaisen henkilön oppiin, joka osaa”, sanoi Coozer päättäväisesti.
”Ja kukahan sellainen mahtaisi olla?”
”Linturahit.”
”Anteeksi?”
”Sinähän olet lentänyt Gukko-linnulla?” Lide nyökkäsi.
”Hyppäät sellaisen selästä, niin eiköhän ala siivet aueta.”
”Mu-mutta…!”
”Hienoa! Ongelmamme on ratkaistu. Voit lähteä. Saat kirjuriltani sen kultaisen Haun, kun lähdet. Gukkoja saa vuokraamosta. Annan sinulle hieman rahaa, jotta voit vuokrata sellaisen. Ja mukaasi lähtee meidän toamme.”
”Toa kuka?”
”Toa Fourement.” Sisään astui turagan sanojen myötä toa, jolla oli nuva-panssarit ja suuri miekka. Hänen vartalonsa oli sininen, kätensä vihreä, vaikka toinen olikin sininen. Toinen jalka oli punainen ja toinen valkoinen. Hänen kädessään – siinä, jossa hän ei pidellyt miekkaa – oli oranssit kynnet. Hänen ksavoillaan oli kanohi Miru.
”Päivää. Olen Toa Fourement, tulen, veden, ilman ja jään toa.”
Gukko-linnun selästä nähtynä jäätikkö on melko sininen. Lide istui erään kylmästä kärsivän yksilön selässä Fourement takanaan. He lensivät jäisen autiomaan yllä parin kion päässä kaupungista. Heidän takanaan lensi toinen lintu, jonka selässä oli kaksi ko-matorania. Olio lensi omalla linnulla. Smuki ja Mokka olivat välttämättä halunneet tulla mukaan ja Olioa ei voinut jättää yksin. He halusivat lähteä Suva Nuille katsomaan, mitä siellä oli tapahtunut, ja auttaa Lidea.
”Aika hypätä”, sanoi värikäs toa. Lide nielaisi. Alas oli pitkä matka.
”Ei hätää, siellä on pehmeää kinosta.” Lide keräsi rohkeutensa ja hyppäsi. Hän putosi, putosi, putosi ja putosi. Sitten hän jatkoi putoamista. Maa tuli vastaan. Lumikinokset tulivat suoraan kohti häntä. Ja hän meni niiden läpi. Hän tunsi kolahtavansa maahan tai jäähän ja menevän siitäkin läpi. Sitten hän osui johonkin pehmeään. Ilmaan pöllähti lumimyrsky. Liden päässä pyöri. Hän makasi paikoillaan, kunnes maailma hänen ympärillään oli kokonaan pysähtynyt. Sitten hän huomasi, että pöllyävä lumi olikin kasa höyheniä, joka oli pullahtanut ulos tyynystä, jonka päälle hän oli pudonnut. Millähän rahilla mahtaa olla tällaiset sulat? Lide ihmetteli. Hän oli lämpimässä huoneessa. Katto oli tehty jäästä ja siinä oli toan muotoinen reikä. Lide näki reiästä taivasta. Hän katseli tarkemmin huonetta. Se oli selvästi naamiotakomo. Lide ihmetteli, miksei katto ollut sulanut jo aikoja sitten. Huoneeseen astui erittäin pienikokoinen ta-matoran.
”Kuka olet ja mitä teet kodissani?” matoran vinkui.
”Ah… tuota, minä putosin katon läpi.”
”Mitä? Kattoni! Senkin barbaari! Katso, mitä olet tehnyt kauniille katolleni! Se oli vaivalla rakennettu!”
”Niin, olen pahoillani, mutta putosin linnun selästä ja tipuin tänne.” Ta-matoran näytti erittäin vihaiselta.
”Mitä ajattelet vaimoni sanovan, kun hän tulee kotiin?” matoran kysyi.
”Minä... Kuka on vaimosi?”
”Hän on ga-matoran ja rorowojariojidkejifhyvedoxhigo ölsaujazfolifdöshgäkaj sdufgolksdeflakgahjasladvikjavfkjo!” Matoran ilmeisesti sekosi, sillä hänen sanoissaan ei ollut järkeä. Lide kysyi:
”Missä on ovi? Haluaisin lähteä pois.”
”Övi? MIssÄ Ön övi?” Matoran ei enää hillinnyt itseään vaan alkoi parkua. Lide katseli ympärilleen ja näki oven. Hän alkoi kävellä sitä kohti, mutta matoran tarrasi hänen jalkaansa huutaen:
”El’ lähdesä saatkai kenmi tähaluutkun hanet lähe poies!” Ehkä hän oli vain juonut liikaa. Lide ei halunnut odottaa hullun matoranin vaimoa. Hän raahautui ovelle matoran jalassaan roikkuen. Siten hän potkaisi sen irti. Matoran lensi rikkoutuneelle tyynylle ja jäi siihen. Lide avasi oven ja käveli ulos. Mutta oven edessä ei ollut maata. Ovi avautui torkoon. Lide tippui alas.
”Eiiii!” Lide huusi ja levitti siipensä. Hän lensi ylös rotkosta raittiiseen ulkoilmaan. Hän näki etäämmällä kolme Gukkoa matkustajineen etsimässä jotain. He etsivät minua, Lide tajusi äkkiä ja lensi sinne. Hän huusi lentäessään:
”Täällä minä olen! Tulkaa tänne!” Kaikki lensivät häntä vastaan. Nyt he voisivat lentää Suva Nuille. Lide kysyi Fourementilta, tulisiko hän mukaan, mutta hänellä oli kaupunki suojeltavana. Lide sanoi glatorianien voivan hoitaa sen tehtävän, mutta Fourement sanoi heidän olevan vain palkollisia. Toa suojeli kaupukia. Mutta Smuki ja Mokka halusivat lähteä mukaan. Ja niin he lähtivätkin. Valon toa Lide ja kaksi ko-matorania aloittivat pitkän matkan kohti Suva Nuita.
Henkilöt[]
- Lide
- Lali
- Turaga Reignix
- Toa Kapura
- Magmantis
- Makuta Nui
- Makuta Terroriuz
- Nimeltämainitsematon agori
- Makuta Frightix
- Tuntematon Jutlinia kantava makuta
- Mokka
- Smuki
- Olio
- Gahlok Va
- Greator
- Turaga Coozer
- Smasher
- Tuntematon Varjon toa
- Zivon
- Tuntematon agori, jolle Kapura on korvausvelvoitteinen
- Bioarkistoja vartioivia Fe-matoraneja
- Bioarkistoja vartioivia agoreja